Parhaita päiviä ovat yöt -runokokoelma on erikoissairaanhoitajana uransa tehneen lahtelaisen Tuula Hämäläisen ensimmäinen kustannettu teos. Sen viidessä osassa tehdään tiliä elämästä, ja keskeisenä teemana on aika ja ajan kuluminen. Tätä kuvataan muun muassa käyttämällä hiekka-symboliikkaa eri tavoin. Kahden sivun johdannosta ja kirjan nimestä saa sellaisen käsityksen, että ollaan pakomatkalla. Ensivaikutelma on kuitenkin harhaa, sillä runoissa asioita nimenomaan kohdataan, vaikka kipeää tekeekin.

Teoksessa käydään keskustelua tajunnanvirtatekniikan uranuurtajan Virginia Woolfin kanssa.

Pakeneminen tulee mieleen kirjan nimestä Parhaita päiviä ovat yöt ja teoksen aloittavasta rivistä ”pakenen juoksuhiekkaa   tuulta”. Toisaalta kirjan nimen voi nähdä myös konkreettiseksi luonnon mahtavuuden ihailemiseksi, kuten kirjailija runossaan myöhemmin avaa: ” – –  ei tarvitse pelätä, parhaita päiviä ovat yöt / tähdet niin lähellä kivinen vyö, Linnunrataa voi koskettaa pikkusormella” (s. 38). Puhuja tunnistaa kauneuden katoavuuden aiheuttaman masennuksen: ”kauneus / se on alakuloni syy (ei saisi olla näin kevät) (s. 9). Myös luominen on tuskallista: ”jos keskittyisi, jättäisi auringonlaskut, rakentaisi taloja vain asunnoiksi mihin ne on tarkoitettukin” (s. 31). Toisaalta vahvassa eläytymisessä on vastustamaton hienoutensa: ” – –  Jacob, talonpoika, esi-isieni isiä, kävelee niin läheltä että voisin // en yritä pidätellä häntä / vaatekaapin sisällä ulsterit koskettavat toisiaan // vanhan miehen piipunhaju seuraa minua –” (s. 32).

Runon minän on vaikea sijoittaa itseään aikaan ja paikkaan: ”olen menossa / olen aina jossain vaiheessa, repussa, ei, taskussa, ei, en tiedä(s. 5). Hän osoittaa silti kykynsä tarttua hetkeen luovan ihmisen kaiken imevällä vimmaisuudella. ”hetkien valtava pitää kanssani silmäpeliä / olemme lähteneet käsikkäin, mikä / huuma! olen lähtenyt / kaikkien satunnaisten kanssa / mikä tuska! kauhea maailmankaikkeus / peruuttamattomasti ajakoon roska-auto ylitseni / (minussa kytee kaatopaikka, pitsihilkkojen peittämät naisenpäät / hollantilaisen maiseman valo)” (s. 11).

Teoksessa käydään keskustelua tajunnanvirtatekniikan uranuurtajan Virginia Woolfin kanssa. Häneltä kirjoittaja on mitä ilmeisimmin saanut myös tyylillisiä vaikutteita, koska jonkinlaisesta tajunnanvirrasta on kysymys myös Hämäläisen kirjassa. Ulkoisesti tämä näkyy niin, että runot on muutamaa erisnimeä lukuun ottamatta kirjoitettu kauttaaltaan pienin kirjaimin. Pisteitä ei myöskään käytetä. Välillä liikutaan unimaailmassa, ja runoissa on uudissanoja, kuten pimeäihoisena, syväntyvenesti.

Kadonnutta aikaa etsimässä

Runoja rytmittävät havainnot ja matkanteko. Konkreettinen junamatkakin tehdään. Samalla kun muistellaan mennyttä, todetaan, että pysyvää on vain muutos. Asiat tekisi mieli säilöä ja tallettaa, kuulla kaikki tarinat, kysyä kaikki kysymykset, mutta se on mahdotonta paitsi jälkeenpäin myös tässä ja nyt. ”päivän edetessä varjo siirtyy jalkojen alle / hämärän tullessa hiekka alkaa liikkua / isä ilmestyy sanomaan jotain / tai äiti, valo on hillittyä mutta näen heidän kasvonsa // lämpö jota sain? minä en muista sitä, aika / on kadonnut, tai oikeammin hukattu / (niin kerrotaan Proustin tosiasiassa tarkoittaneen) / mitä tuhlausta! sanoja ei kukaan kirjoittanut muistiin // mutta niin tapahtuu koko ajan me unohdamme mitä sanotaan / ja huomenna hiekka on jo siirtynyt” (s. 28).

Kaiken alati muuttuvan keskellä on kuitenkin jotakin ainakin miltei pysyvää.

Hiekka ei jätä runon minää rauhaan. On juoksuhiekkaa, mielikuva hiekkaa valuttavasta tiimalasista, hiekanjyvä, hiekkatie, junan lattialla ajelehtiva hiekka, dyynit, hiekan alla yhä verkkojaan nostava vanhus. ”hiekkatie vaakasuoria kerroksia himmeänkeltaista hiekkaa / tonneittain ihonvaaleaa hiekkaa / isovarpaan painallus, ja auto alkaa peittyä / hyvä Luoja! isä istuu vielä ratissa, lapio on olemassa / on vain löydettävä se” (s. 14). Huolimatta siitä, että elämän ja kuoleman mysteeri säilyy, ymmärryksen kerrokset kasvavat ajan myötä. ”pysähdykset joihin herää, taivas on jokaisen kukkulan takana syvempi / minun täytyy ymmärtää eikä se ole mahdollista” (s. 15). Hiekan lisäksi runoissa on muutakin maa-ainesta, kuten mutaa ja savea. ”uskon: savessa jatkaa sarvikuono” (s. 5).

Paitsi Marcel Proustiin ja Virginia Woolfiin kirjailija viittaa intertekstuaalisesti 1200-luvulla eläneeseen mystikko Rumiin: ”haluan tanssia kuin dervissi silmät kiinni puhua Rumia” (s. 21). Dervissi on islamilainen munkki, joka tunnetaan ekstaasitekniikkana käyttämästään pyörivästä tanssista. Hämäläinen viittaa myös Juhana Vähäsen runokokoelmaan Cantorin pölyä: ”(ja minä kurja marakatti todella minä siteeraan vähäsen Cantorin pölyä joka siteeraa ties mitä)” (s. 10). Tiede-lehdessä sanotaan Cantorin pölyn olevan fraktaali. ”Vaikka sitä jatkettaisiin äärettömiin, se ei koskaan häviä, vaikka muuttuukin yhä pölymäisemmäksi”. Käsite perustuu matemaattiseen Cantorin joukkoon, eli se on luonteeltaan looginen.

Parhaita päiviä ovat yöt -kokoelmassa on paljon paradokseja nimestä lähtien. Samanmuotoisena pysyvälle Cantorin pölyllekin on kirjassa myöhemmin vastakohta: ”kuvio on aina erilainen siellä täällä kompasteleva sekoitus” (s. 37). Pöly viittaa myös ihmisen katoavuuteen ja siihen, mitä jää ja voidaan rinnastaa kirjassa esiintyviin muihin ”maa-aineksiin”. Kaiken alati muuttuvan keskellä on kuitenkin jotakin ainakin miltei pysyvää.

 

Jaa artikkeli: